Suvun historialuku pohjautuu sukututkijamme Mikko Moilasen sukututkimukseen. Teksti kokonaisuudessaan on julkaistu sukukirjassamme Kaskimailta kansaksi – Kainuun Moilaset 1600 – 1800-luvuilla.
Suku syntyy ja leviää
Moilasen suvulla on vanhat itäiset juuret. Kirjallisiin lähteisiin Moilaset ilmaantuivat 1500-luvun alkupuolella, kun heitä merkittiin Savon vanhimpaan maakirjaan vuonna 1541 kahdeksan ruokakuntaa. Muualla Suomessa sukua ei vielä tuolloin ollut. Valtaosa Moilasista asusteli silloisessa Säämingin ja Rantasalmen pitäjissä, mutta muutama perhe myös nykyisen Mikkelin suunnalla Vesulahdessa. Vuonna 1561 pari perhekuntaa kirjattiin myös hiukan pohjoisempana eli nykyisen Kuopion seutuvilta.
Savo ei kuitenkaan liene Moilassuvun alkukoti, vaan sukunimen juuria on etsittävä Karjalan suunnalta, jonne savolaistenkin alkuperä sijoittuu. Noin vuodesta 1000 lähtien Savoa asutettiin Laatokan luoteisrannikolta päin. Karjalassa suvun vanhoja kantapaikkoja ovat mm. Sortavalan, Hiitolan, Jaakkiman, Ruskealan ja Impilahden tienoot. Ei kuitenkaan tiedetä, kantoivatko Savoon matkanneet suvun uudisasukkaat sukunimeä, vai vakiintuiko se käyttöön vasta myöhemmin. Moilasen nimen muotoutuminen sukunimeksi lienee tapahtunut viimeistään 1300-luvulla, keskiajan hämärässä.
Nimistötutkimuksen mukaan sukunimi Moilanen pohjautuu karjalaisiin miehen etunimiin Moila, Moilo tai Muilu, joiden takana on venäjänkielinen nimi Samoil ja Samuli
Tämä taas juontuu raamatullisesta hebreankielisestä profeetan nimestä Samuel, joka merkitsee ”Herran kuulema”. Sukunimen kirjoitusasussa esiintyy vaihtelu ja horjuvuutta sitä enemmän mitä vanhemmista asiakirjoista on kyse: Moiloff, Måijloinen, Moilan, Måilainen jne. Venäjän sukunimiä Samuilov, Samilov ja Samoilin voitaneen pitää Moilasen sukulaisniminä, kuten myös mm. Antreassa tavattuja karjalaisia sukunimiä Samo ja Samonen. Samonen tosin saattaa tulla myös Kreikan Samonas-sanasta. Moilasen nimen kantaosaa käytetiin vielä 1500-luvun alussa milloin etunimenä esim. Samoilik Uskalov Räisälässä ja Jasko Samoilov Metsäpirtillä. Paikannimiin on myös jäänyt muistoja noista varhaisista ajoista. Viipurissa on kylä nimeltä Samola, Antreassa taas Samoinlahti ja Kirvussa Samukkalan talo.
Kovin suuri ei Moilasen ”8 pesueen sukukunta” ollut 1500-luvun Savossa – moni muu suku vaikutti seudulla tuolloin jo yli 20 ruokakunnan voimin. Muutamia asiakirjamainintoja Moilasista kuitenkin löytyy. Juntti Moilanen Vesulahdella toimi vuosina 1559-1565 käräjien lautamiehenä, samoin Paavo Moilanen vuosina 1562 -64. Lauri Moilanen Vesulahdelta sai vuonna 1549 sakkoja luvattomasta maakaupasta. Rantasalmella sakotettiin sykysllä 1563 Paavo Issakaista ja 1564 Niilo Olkkosta, kun olivat kurittaneet Paavo Moilasta niin, että tälle oli tullut mustelmia. Tosin myös Paavoa sakotettiin myöhemmin; oli lyönyt haavan Olli Sallisen päähän.
Suvun kantaisän arvoitus
Nimi Moilanen esiintyy Kainuussa ensimmäisen kerran vuoden 1605 maakirjassa. Lylyjärven kylästä – suunnilleen nykyisen Puolangan alue – kirjattiin silloin seitsemän talonpoikaa, heistä yhtenä Antti Moilanen (taulu 1). Hänen kerrotaan asuneen talossaan viisi vuotta eli voimassa 1599 lähtien. Veroluvultaan ¼-mantaalin tilalla oli yhden panninmaan verran peltoa (n. 0,116 ha). Anton talossa oli täyskasvuista asukkaita oli täysikasvuisia asukkaita maakirjan mukaan kaksi ja lehmiä samoin kaksi. Antti Moilanen maksoi veroina yhden äyrin rahaa, kolme kiloa voita, reilut viisi kilo haukia ja 10 oravannahkaa. Nämä ovat varhaisimmat tiedot Kainuun Moilasten kantaisästä. Antti tuli rappasotien jälkeisessä muuttoaallossa tuhottuun ja hävitettyyn Kainuuseen, rakenta-maan raunioille. Hän asettui asumaan Puolankajärven länsirannalle vastapäätä nykyistä kirkonkylää. Asuinpaikka tunnettiin myöhemmin Moilallana ja se sai isojaon jälkeen nimen Puolanka.
Perimätieto on antanut kantaisälle lempinimen Reissu-Antti, koska tämä ei kuulemma vakiintunut heti asumaan Puolangalle, vaan käväisi ensin katsastamassa pohjoisempia maisemia. Myös sukutarinoiden mukaan Puolangan ensimmäinen Moilanen on ollut nimeltään Antti. Puolanka-talosta Antti otti kertoman mukaan emännän itselleen ja siitä sai alkunsa laaja Moilasen suku.
Mistä Antti Moilanen oli kotoisin ja millaista oloista hän suuntasi matkansa kohti Puolankaa? Tuliko Antti pakoon nuijasodan seurauksia vai houkuttiko häntä Kaarle-herttuan uudisasukkaille myöntämä verovapaus? Se tiedetään, että valtaosa asuttajista tuli Kainuuseen Savosta, mutta myös Pohjanmaalta lännestä päin oli tulijoita. Muuttajien lähtöpaikan määrittämiseen on käytettävissä lähinnä talollisten nimistä koostuvia veroluetteloita. Kun uudisasukkaista huomattava osa oli nuorta ja maata omistamatonta väestöä, ei heitä yleensä oltu kirjattu aiemmassa asuinpaikassaan. Kun kirkonkirjoja tai henkikirjoja ei yleensä oltu kirjattu aiemmassa asuinpaikassaan. Kun kirkonkirjoja tai henkikirjoja ei tuolta ajalta ole olemassa, jää Reissu-Antin tulosuunta osin arvelujen varaan. Lähteiden niukkuudesta huolimatta esitetään seuraavassa kolme mahdollista vaihtoehtoa Antin kotipaikaksi.
Nykyisen Kuopion lähistöllä talosteli 1560-luvun alussa talollinen Pekka Moilanen. Pekka asui silloisessa Tavisalmen Savilahdessa aina vuoteen 1579 saakka, jolloin hänen talonsa poltettiin venäläisten suorittaman hyökkäyksen aikana. Pekalla mainitaan olleen kanssaviljelijä nimeltä Paavo Moilanen eli Sianjalka. Myös Antti-niminen Moilanen näkyy asuneen seudulla vuoden 1563 käräjäpöytäkirjan mukaan. Antti olisi voinut myöhemmin ”reissata” Kainuuseen. Se tuntuu kuitenkin epätodennäköiseltä, sillä muuttaessaan Antti olisi ollut verraten iäkäs, ehkä jo liian vanha korvenraivaajaksi. Vuosina 1579-1600 ei Pohjois-Savossa näytä asuneen Moilasia lainkaan.
Entäpä Savonlinnan ja Rantasalmen suunta, jossa Moilasia eleli runsaammin. Vuonna 1598 Moilaset maksoivat papinveroja siellä seuraavasti: Pekka ja Antti Moilanen Rantasalmelta, Antti Moilanen Säämingistä (Savonlinnan seutu) sekä Pekka, Niilo ja Jussi Moilanen Vesulahdelta (Mikkelin seutu) Säämingin Antin talo merkittiin autioksi vuodesta 1598 alkaen eikä häntä näy verotileistä enää vuonna 1600. Lähtikö tämä Antti vain kylästä toiseen, koska Rantasalmella näkyy asuneen mutamaa vuotta myöhemmin kaksi Anttia.
Kolmaskin vaihtoehto on olemassa, nimittäin Pohjois-Pohjanmaa. Viimeistään vuonna 1548 oli Limingan pitäjän Laitasaaren kylää (nykyinen Muhos) asettunut asumaan Lauri Moilanen. 1550-luvulla Laurilla oli reilun hehtaarin verran viljelyksiä. Vuonna 1559 hän maksoi vuotuisveroina rahaa markan ja puoli äyriä, nelisen kiloa haukia, muutaman kilon voita ja lukarinviljaakin vakan verran. Oulujoen varressa kun asui, saattoi hän suorittaa verot lohena. Esimerkiksi vuonna 1565 Lauri maksoi kruunulle ulostekoina kaksi kiloa voita ja 34 kiloa lohta. Vuonna 1562 Laurin sukunimi vaihtui asiakirjoissa Moilasesta Rautiaksi. Länsisuomalaisen nimenantokäytännön mukaan sukunimi ei periydy, vaan vaihtui aina asuinpaikan mukaan. Laurin tapauksessa kysymyksessä ei kuitenkaan välttämättä ollut asuinpaikan vaihto. Rautia-nimen hän lienee saanut siitä, että harjoitti sepän ammattia. 1560-luvulla hän esiintyi asiakirjoissa myös nimellä Lasse Smedh (seppä).
Minkälainen yhteys Lauri Moilasella eli Rautialla ja Reissu-Antilla voisi olla? Laurin myöhemmät vaiheet vuoden 1566 jälkeen eivät ole tiedossa, sillä hän häviää tuolloin Laitasaaren kylän veroluettelosta. Hänen perheestään ei myöskään tiedetä mitään. Mutta se on varmuudella selvinnyt, että Kainuun vaaramaisemat ja vesistöt olivat Laurille tuttuja, sillä hän liikkui aina keväisin Oulujärven suunnalla hauenpyynnissä. Esimerkiksi vuonna 1558 hän lähti Laitasaaresta yhdessä muiden isäntien kanssa veneellään kohti ylämaita ja otti mukaansa 30 verkkoa. Kalareissu lienee onnistunut, sillä Lauri maksoi tuona vuonna yli 15 kilo haukiveroa.
Limingan ja Iin pitäjien talonpoikien tiedetään kalastuksen ja metsästyksen ohella myös kaskenneen nautintamaillaan Kainuussa. Osa kaukomatkaajista jäi sisämaahan koko kesäkaudeksi kalastamaan ja virittelemään ansapolkuja riistalle. Syksyn tullen he korjasivat kaskimaan sadon ja palasivat saaliineen talveksi kotiin rannikolle. Pohjalaisten eränkäynti ja nutinta väistyi vähitellen sitä mukaa, kun uudisasutus Kainuussa vakiintui 1500-luvun lopussa. Osa entisistä kaukokalastajist jäi kuitenkin asumaan pysyvästi Kainuuseen.
Lauri Rautia eli Moilanen siis tunsi silloisen Oulujärven erämaan salot ja vesireitit. Ajatus siirtymisestä erämaihin saattoi itää hänen poikansa ajatuksissa. Tosin näyttöä ei ole siitä, oliko Reissu-Antin isän nimi Lauri tai että oliko Laurilla Antti-nimistä poikaa. Vahvistusta oletus saa kuitenkin vanhasta nimenantokäytännöstä, jonka mukaan perheen vanhin poika sai yleensä isoisän nimen. Reissu-Antin vanhin poika lienee ollut perheen vanhin poika lienee ollut vuonna 1597 syntynyt Lauri. Onko siis perimätiedon mininta, että Reissu-Antti käväisi ensin pohjoisessa, tulkittava vihjeeksi Laitasaaren suuntaan? Näin ollen Moilasten suku ei olisi tullut Puolangalle suoraan Savosta, vaan Pohjanmaan kautta ”koukaten”. Laitasaari sijaitsee verraten lähellä Puolankaa noin 100 kilometrin etäisyy-dellä. Esitetyistä vaihtoehdoista Laitasaaren kylää on pidettävä todennäköisempänä, joskaan ei varmana Reissu-Antin tulosuuntana.
Uudisasukkaat saapuivat Kainuuseen yleensä vesiteitä pitkin veneillään, mieluiten alkukesästä jäidenlähdön jälkeen, jolloin vähävetisillä latvapuroillakin riitti vettä kulkemiseen. Turvalliinta oli liikkua suuremmalla joukolla. Monesti mukana seurasi perhe, työ- ja tarvekalut ja siemenvilja. Karja – muutama lehmä ja lammas – koetettiin myös kuljettaa mukana, järvitaipaleiden yli lautoilla uittaen ja jokien virtapaikkojen ohi maitse taluttamalla.
Moilasen suvun alkuvaiheista Kainuussa
Sukututkijamme Mikko Moilasen artikkeli julkaistiin ensimmäisessä sukusanomissa 1/93. Artikkeli pohjautuu Mikon sukujuhlassa 8.7.1990 pidettyyn esitelmään.
”Hengästyneenä kiivaasta lykkäämisestä saavuin pian Leipivaaran laelle ja katsahdin taakseni. Täällä näkyivät Puolangan tunturit kaikessa jylhyydessään. Tuolla lepäsi Puolangan järvi syvällä alhossaan, pilkotti punehtien sen puinen kirkko ja kirkonkylän taloja. Erämaan luontoa, ylimaan maailma. Synkänsinisinä sykkyräpäisinä riippuivat pilvet tummine ylänköjen yllä. Jotenkin niin painostavaa ja kuitenkin niin rakasta koko tämä seutu. Jo lapsuudessani minä näitä seutuja ihailin ja huokasin.”
Korpikirjailija Ilmari Kianto pysähtyi pyöräretkellään vuonna 1899 Puolangan Leipivaaralle ja viivähti tuokion jylhän maiseman lumoissa. Mutta ei vain maisemaa Kianto katsellut vaan myös vaaranrinteen ravittuja peltomaita ja vanhoja talorakennuksia, ehkä aprikoiden kuka lie tämänkin paikan alkuaan asuttanut?
Ei tiennyt, että tasan 300 vuotta aiemmin vuonna 1599 tätä samaa näkymää katseli toinenkin kulkija. Kulkija, uudisasukkaaksi nimetty, näki neitseellisen erämaan ja koskemattoman korven, joka järvimaiseman ylle kohosi. Mielessään Kaarle-kuninkaan lupaama 6 vuoden verovapaus ja käsissään esi-isiltä peritty korvenraivaajan taito tuo erämaihin uskaltautunut salvoi uudispirtin Puolankajärven rantaan. Näin oli Moilasen suvun taival Kainuussa saanut alkunsa.
Puolankajärvi – suvun alkukoti Kainuussa
Yksin ei tämän Moilasen Antin tarvinnut seudulle asettua. Kun mainittu 6 vuoden verovapausaika kului umpeen ja uudisasukkaat vedettiin verolle, löytyi Puolangan alueelta 7 talonpoikaa. Veroa maksoi vuonna 1605 myös Antti. Hän oli raivannut 11,6 aarin peltopyöräkkeen, hänellä oli 2 lehmää ja kruunulle hän antoi puhtaana rahana 1 äyrin, vajaat 3 kiloa voita, 6 kiloa kapahaukia ja 10 kpl oravan talvinahkoja. Antti mainitaan veroluettelossa viimeisen kerran vuonna 1627, jolloin hänen talonpidonsa oli jo selvästi kohentunut: talossa oli varsahevonen, 1 sonni, 6 lehmää, 8 lammasta ja yksi sika. Viljaa oli kylvetty puoli tynnyriä. Antin talo sai jo varhain nimen Puolanka. Jatkossa se tunnettiin Moilalana.
Tiedossa ei ole, mistä Antti Moilanen Puolangalle saapui. Todennäköisesti hän tuli Savosta, jossa tuolloin asusteli sukua useampikin ruokakunta. Mahdollisesti lähtöalueita ovat Mikkelin, Savonlinnan tai Kuopion seudut. Tosin tiedetään, että Muhoksen Laitasaaressa asui jo miespolvea aiemmin eräs Lauri Moilanen, joka liikkui Kainuun järvillä kevätaikaan hauenpyynnissä. Eo ole mahdotonta, etteikö Antti olisi Laurin jälkeläisiä. Moilasen talo jaettiin ensimmäisen kerran 1600-luvun puolimaissa, jolloin syntyi kiinteä asuinpaikka Leipivaaralle. Leipivaaralla Moilasia asuu tänä päivänäkin. Perimätiedon mukaan vaaran nimenä olisi alkuaan ollut Suovaara, mutta Paltamon pappi nimesi sen Leipivaaraksi kuultuaan, että sen kaskimaissa kasvatetaan suuria viljasatoja. Nimensä arvoiseksi vaara sittemmin osoittautuikin, sillä jo 1670-luvulla Puolangan Moilaset ilmaantuivat Kainuun suurimpien viljantuottajien joukkoon. Vuonna 1698 viidestä suurimmasta sadosta oli neljä Moilasilla. Parhaimmat sadot taloa kohti olivat 200-300 tynnyriä. Runsaiden satojen pohjana on pidettävä paitsi hyviä, hallalta suojttuja maita, myös runsasta työvoimaa, joka jaksoi raataa uupumatta. Leipivaaralle tultiin viljanostoon aina Pohjanmaan rannikkoa myöten. Sotkamossa on tunnettu sananparsi: ”Rösettä kun Moelalan Joakon aetassa”
Uudisraivaajan kivikkoinen taival
Leipä ei kuitenkaan tullut vaivatta. Elämä oli ankaraa työtä: kaskenraivaamista ja polttamista, veden- ja metsänviljan pyytämistä, karjanrehun hankintaa kaukaisiltakin niityiltä ja jokivarsilta. Vuodentulot vaihtelivat rajusti. Oli hyviä aikoja, jolloin ruis tuotti todella runsaasti. Mutta oli myös useita peräkkäisiä katovuosia. Ankarat olivat ajat 1630 ja -40-luvuilla ja erityisesti 1600-luvun lopussa, jolloin parin vuoden aikana peräti kolmasosa silloisen Paltamon emäpitäjän asujamistoista menehtyi nälkään ja tauteihin. Vuonna 1698 kirjattu tieto osoittaa nälän hiipineen myös Puolangalle: ”Lauri Jaakonpoika Moilanen, isäntä kuollut, leski joutunut kerjuulle, pellot jääneet kesannolle, taloon etsitään uuta asukasta”.
Ja jos koetteli kaitselmus ajoittain ankarastikin, niin omat vastuksensa toi ihmisille myös maallinen esivalta. Verotaakka kasvoi koko 1600-lukujen ajan. Sotaväenotot lisääntyivät, sotihan Ruotsi itseään suurvallaksi Keski-Euroopassa. Ensimmäisen kerran kirjoitettiin Moilasen sukua sotilaaksi maaliskuussa 1627, jolloin elettiin 30-vuotisen sodan alkuvaiheita. Simo Moilanen Puolangankylästä joutui riviin tuona vuonna. 1700-luvun alkupuolella löytyy suvusta jo useita sotilaita. Moilasen nimeä he eivät sotiessaan kuitenkaan kantaneet, sillä sotilaaksi astuessaan he saivat ruotsinkielisen ruodun nimen. Holm, Gåpå, Smed ja Trogen olivat eräitä sotilasnimiä, joilla Moilassotilaat aikoinaan tunnettiin.
Suku leviää
Koko 1600-luvun ajan Moilaset asustelivat verraten suppealla alueella Kainuussa. Puolangalta kuitenkin lähdettiin uusia kaskimaita kohti jo 1640-luvulla, jolloin Suolijärven kylään ilmaantui Lauri Moilanen ja perusti nykyään Alatalon ja Pekkalan nimillä tunnetut talonpaikat. 1680-luvun alussa myös Suomussalmen Kiannankylään saapui Moilanen, Lauri Pekanpoika nimeltään ja hankki vuosisadan lopussa itselleen Keinälän tilan Kiannanniemeltä. Mahdollisesti hän oli kotoisin Puolangalta. Kun isoviha ja venäläismiehitys 1710-luvulla riepotteli seutua, ja jolloin Puolangan ja Leipivaaran talot poltetiin maan tasalle, joutui moni lähtemään konnuiltaan. Tällöin Moilasia siirtyi nykyiseen Kotilankylään (Karhulan, Anttolan ja Tervolan talot). Simo Moilanen, hänkin lähtöisen Puolangalta, osti 1724 majuri Simo Affleckilta Pääkkölän tilan Paltamon Mieslahdesta. Tila tunnetaan nykyisin nimillä Jussila ja Moilala. Ristijärvelle tuli puolestaan Aaprami Moilanen. 1700-luvun lopussa oli Moilasien suvun asuttamia paikkoja Kainuussa jo noin 60 kappaletta.
Menneisyyden perintö
Asiakirjojen lehdille jää menneiden sukupolvien elämästä merkintöjä niukalti. Yleensä vain talouteen, hallintoon, väestökirjanpitoon jne. kuuluvia virallisia asioita. Käräjäpöytäkirjoista voi nähdä ihmisten kohtaamia vaikeuksia – joskus ne kertoivat rivien välistä jotakin myös ihmisten tuntemuksista ja luonteenpiirteistä. Mutta paljon ei tiedetä siitä, miten nuo entisajan ihmiset kokivat ilonsa ja surunsa, mitä he ajattelivat elämästään ja olemassaolostaan, mikä oli heidän maailmankuvansa. Se tiedetään, että ihmisten suhde luontoon oli tuolloin syvempi kuin nykyään. Juuri näillä seuduilla kehitettiin ja ylläpidettiin sitä kansankulttuuria, joista myöhemmin muotoutui Kalevala. Näillä seuduilla niitä Väinämöisen lauluja laulettiin ja Ilmarisen Sampoa runoriimityksin taottiin. Ihmiset elivät ikään kuin luonnon ja luonnonläheisyyden sisässä.
Viimeaikainen historiantutkimus on vakuuttavasti osoittanut, että Kainuu ei aina ole ollut nälkämaa. Aikojen saatossa se oli luonut omaleimaista kulttuuria. Historiankirjoittaja Oiva Turpeinen on todennut: ”Kainuulla on monipuolinen ja kiinnostava menneisyys. Sen perusjuonteena ei ole hovihyörinä tai kartanoromantiikka vaan tarmokas työ perustoimeentulon puolesta. Kainostelun sijaan voimme olla ylpeitä esi-isien työstä ja omista juurista”. Näin myös me Moilaset voimme ajatella, kun muistamme ja tutkailemme esi-isiemme työtä Kainuun korvessa. Heidän elämänsä on luonut pohjan meidänkin olemassaolollemme. Jussi Kukkosen runon ”Laulu kailuulle” säe kohottakoon mielemme valoisina myös tulevaisuutta kohti.
”On kerran nouseva Kainuunmaa, työ kansa sen nostaa voi,
Ja peltojen pälvet laajenevat, oma ohra riittävä on.
Tämä polvi vieraita viljoja viel ´kaupeilta ostaa voi,
Vaan lapset jo sadon suuremman joka syksy niittävä on ”.
Summary of Moilanen family
The roots of the Moilanen family go to the Lake Ladoga area in Karelia, which today is part of Russia. The fmily name Moilanen probably became heritable in the 14th century, if not even earlier. In the province of Savo this name was rather common in the middle of the 16th century. It comes from a Russian male name Samoil which again comes from a Biblical (Hebrew) name Samuel (“by lord chosen”). In 1993 there were 8,406 people of name Moilanen, of whom 7934 lived in Finland and 472 abroad.
Antti Moilanen has been chosen as the first ancestor. He arrived in the wildness of Kainuu as a settler in 1599. In those days there were around ten Moilanen families in the area of today´s Finland. My studies in the book Kaskimailta kansaksi cover Antti Moilanen´s descendants until the end of the 19th century, partly until our days. I have concentrated my studies on the central part of Finland, i.e the province of Oulu. In other words, not all the Moilanens in Finland are included.
Antti Moilanen´s descendants – approximately 6,700 persons – are presented presented in family tables, in all 1,090 tables. In these tables the people´s dates of birth, marriage, death as well as their places of residence and occupation are given.
The majority of the Moilanens have been peasant and tenant farmers. There are also some blacksmiths and shoemakers, tailors and foresters, soldiers, elementary teachers and even an MP. The alphabetical index in the end facilitates finding one´s own branch.
At the end of the 19th century emigration increased and that took also many Moilanens abroad, especially to America. The tables show dozens of emigrants to America. Information on some descendants of these emigrants has been found and these persons are included in this presentation.
In addition to the tables, stories and more extensive biographies of many members of the families have been included. With the help of the stories the reader can create an impression of how our ancestors lived and thought and how they got their living from nature by fishing and hunting, and later by burn-beating and producing tar. Some stories are told about the hard times of crop failure and starvation an war time curses.
The published estate inventors show the kind of problems people had and how estates were passed from one generation to another.
The book also has maps, photographs, copies of old documents. poems, memoirs etc. The skilful hunters of the Moilanens have been presented as well the soldies who fought as far away the battlefields of Central Europe. The wizards and the witches of the family have not been forgotten either. The rituals of marriage, christening and the causes of death give some insight to the social conditions an interaction between people.
In memorial of the Moilanens, erected in Puolanka in 1990, is carved text about the beauty of the wilderness and the hardships of cultivating it. By understanding the past we understand ourselves. Our ancestors have paved the way for us, they are the foundation of our existence. This book seeks to honour the work of our ancestors and remind us of our roots.
Mikko Moilanen